Suomen tulevaisuus on lapsissa ja nuorissa. Panostamalla resursseja ja voimavaroja lapsiin, nuoriin ja erityisesti perheisiin, rakennetaan kestävää Suomea.
Tällä hetkellä tässä epäonnistutaan valitettavasti monella sektorilla, millä on mielestäni suora vaikutus syntyvyyden laskuun. Vanhempia ei riittävästi kuunnella, tueta tai aidosti auteta. Lasten oirehdintaan haetaan liian herkästi syytä vanhemmista ilman, että vanhempia kuullaan. Lisäksi lapsen yksilölliset piirteet jätetään huomioimatta ja tutkimatta. Lapsen ja perheen tarvitsemat, oikeat tukimuodot jää tosiallisesti saamatta. Lastensuojeluun ei luoteta ja se ei ole ihme.
Avustaja näkee lasten asioiden hoitoa perheissä, eri tuomioistuimissa ja lastensuojelussa. Hämmentävintä on nähdä liian erilainen tapa nähdä lasten etu ja toteuttaa sitä perheissä, tuomioistuimissa ja lastensuojelussa. Tavoitteen tulisi olla sama eli lapsen etu ja siksi liian erilaiset tavat nähdä asiat yksittäistilanteissa hämmentävät. Toki on menty eteenpäinkin: Tuomioistuimet, joiden tuomareita ei ole edes erityisesti koulutettu kuulemaan lasta, ovat tällä hetkellä ja erityisesti lapsen huoltolain muutosten myötä ottaneet tärkeän harppauksen lapsen kuulemisessa ja mielipiteen selvittämisessä.
Lastensuojelussa tulisi nykyistä paremmin kuulla lapsia ja lisäksi toimintatavoissa on liikaa alueellisia eroja. Toisaalta tietyissä kunnissa/kaupungeissa puututaan perheiden elämään liikaa ja toisissa ei pahimmallaan puututa lainkaan. Tuntuu olevan täysin tuurista tai tähtien asennosta kiinni, miten kunkin perheen kohdalla asiat lastensuojelussa etenevät vai etenevätkö ollenkaan. Uskaltaako sosiaalityöntekijä puuttua vai olla puuttumatta. On avustajankin kannalta täysi kysymysmerkki, milloin toimitaan ja milloin ei. Perheet ovat hämmentyneitä ja kokevat riittämättömyyttä ja yksinäisyyttä; vanhemmat eivät tiedä mitä heiltä odotetaan ja vain harvoin on aitoa keskusteluyhteyttä ja tietoa, mitä voi tehdä, kun vastakkainasettelu on jo syntynyt. Lastensuojelu epäonnistuu liian usein luottamuksen saavuttamisessa tai menettää sen. Myös siitä valitseeko lastensuojelu ns. puolta vanhempien väillä, on varsin vaihtelevia esimerkkejä. Näin ei saisi olla. Lastensuojelun on tehtävä työtään riippumatta siitä, onko asia esimerkiksi vireillä käräjäoikeudessa, onko vanhemmalla avustaja tai ei. Totta kai resurssit vaikuttavat ja siksi lisää resursseja tarvitaan.
Luottamus- ja yhteistyöongelmat juontavat mielestäni täysin siitä, että lastensuojelun päätöksenteko on liian harvojen käsissä. Olen seurannut tanskalaista sarjaa Ulven kommer, jonka nimi on suomennettu ”Tyttö joka huusi sutta”. Siinä lapsen kiireellinen sijoitus päätettiin moniammatillisessa lautakunnassa, jossa oli mm. psykologeja, kunnanvaltuutettuja, lakimiehiä. En tiedä kuinka oikein Tanskan järjestelmä on sarjassa kuvattu, mutta se on selvää, että tällä hetkellä Suomessa perheet ja lapset kärsivät siitä, että lastensuojelun toiminta ja päätöksenteko henkilöityy liikaa ja siitä syystä tällaista lautakuntamallia tulisi harkita. Olisi huomattavasti parempi vaihtoehto, että vastaava sosiaalityöntekijä keskittyisi asian hoitamiseen ilman päätöksentekovaltaa kiireellisen sijoituksen tai huostaanottohakemuksen tekemiseen ja asia päätettäisiin esim. lautakuntatyyppisesti. Näin lapsen etu toteutuisi parhaiten ja yhteistyö lastensuojelun ja vanhempien ja lapsen läheisten kanssa olisi luontevampaa. Ehkä sosiaalityöntekijöiden ammattikin olisi näin houkuttelevampi, uskon, että moni sosiaalityöntekijä tekee työtänsä halusta auttaa, mutta nyt työn yksi stressaava tekijä on väistämättä jatkuva riitely.
On avustajana ihan hirvittävää seurattavaa, kun välit sosiaalityöntekijän ja vanhemman välillä ovat niin tulehtuneet ja luottamus mennyt, että lapsen asioista keskustelu on jopa täysin mahdotonta. Ymmärrän hyvin päämiesteni epätoivon tilanteessa. Avustajia todella tarvitaan ja sovittelutaidoista on apua lastensuojelun palavereissa, joihin avustajat osallistuvat aivan liian vähän. Olisi välttämätöntä olla perillä lapsen ja perheen kokonaistilanteesta ja taustasta, jotta voi rakentaa kestävää tulevaisuutta, mihin poikkeuksetta on kuuluttava toimiva yheistyö lastensuojelun kanssa. Pelkällä valituksella hallinto-oikeuteen se harvoin onnistuu.
Sitten tullaan siihen, että vanhempi ei saa oikeusapua yksityisen avustajan käyttöön lastensuojeluasiaan ennen kiireellisestä sijoituksesta tehtyä päätöstä tai huostanotosta tehtyä hakemusta hallinto-oikeuteen ja usein tässä vaiheessa ollaan jo valitettavan myöhässä, jotta paras juridinen apu voitaisiin saada päämiehelle. Julkiset oikeusavustajat, jotka voivat oikeusapua ennen hallinto-oikeusvaihetta antaa, eivät pääsääntöisesti näihin lastensuojelun palavereihin osallistu. Oikeusturvan vaarantuminen on aidosti käsillä ja luottamus lastensuojeluun ja perheiden aitoon tukemiseen ei ole riittävällä tasolla.
Ulven kommer on ymmärtääkseni Tanskassa yleinen sanonta varoittelusta, jota ei oteta tosissaan. Toki näen omassa työssä ne ehkä epäreiluimmat tapaukset. Kyseessä on ne vanhemmat, jotka välittävät lapsistaan ja siksi nämä kokemukset koskettavat. Toivon, että näitä välittäviä perheitä autetaan oikealla tavalla ja ylipäänsä arvostetaan vanhemmuutta, koska näin lopulta säästetään yhteiskunnan varoja lasten asuessa kodeissaan ja luodaan paras pohja näiden lasten ja myös koko Suomen tulevaisuudelle.