Asianajajaliiton juristi Jonni Veikkonen kirjoittaa Suomen Asianajoliiton blogissa 18.10.2022, että nuorissa on (myös asianajoalan) tulevaisuus. Veikkonen ilmaisee huolensa siitä, että nuoria asianajajia on vähän ja miettii, miten alalle saataisiin lisää osaajia.
Jaan Veikkosen huomion siitä, että toimistoille tuntuu olevan vaikeaa löytää jatkajia ja kollegoiden puheissa toistuu, että osaavia tekijöitä avoimiin työpaikkoihin on hankalaa löytää Tampereenkaan kokoisessa kaupungissa.
Blogissa jää mainitsematta yrittämisen mahdollisuudet, joita vielä haluaisin korostaa yhtenä keinona houkutella nuoria asianajajiksi ja pitää kokeneempia alalla. Yrittäjyyskasvatus on havaintojeni mukaan onneksi lisääntynyt kouluissa, mutta sitä ei ole edelleenkään tarpeeksi. En muista, että oikeustieteellisessä olisi ollut minkäänlaisia yrittäjäopintoja tarjolla ainakaan tiedekunnan opiskelijoille erityisesti suunnattuna. Yrittäminen on ylipäänsä tehty Suomessa liian pelottavaksi ja harva uskaltaa sitä edes harkita vaihtoehtona. Olisi hienoa kuulla, mikä yrittämisessä pelottaa, ja mikä estää yrittämiseen ryhtymistä.
Uskallan väittää, että töitä myös yrittäjänä riittää ihan varmasti kaikille asianajajana työskenteleville. Yrittäjänä toimiminen on myös taloudellisesti mielekästä. Karkeasti arvioiden oma tulotaso noin kaksinkertaistui, kun ryhdyin työntekijästä yrittäjäksi. Itse työ ja vastuukin on lähes samanlaista. En koe, että asianajajan työtä on kannattavaa tehdä pitkään työntekijänä. Yrittämiseen liittyvällä vapaudella uskon olevan markina-arvoa myös tulevaisuudessa, koska tarpeemme ja halumme myös työntekijöinä vaikuttaa oman työn tekemisen sisältöön on yhä merkityksellisempää.
Asianajajana yrittäminen on harvinaisen helppoa, koska asianajajana toimivalla on jo tarvittava kokemus itse työhön eikä toiminta vaadi mittavia invesointeja käynnistyäkseen. Jokaista asianajajaa tulisikin kannustaa yrittämiseen. Mielikuvaa asianajajan työstä ja ammatista hallitsee liiaksi mielikuvat ja paineetkin, joita suuret toimistot luovat. Kuitenkin pieniä toimistoja ja yksinyrittäjiä on paljon ja tämä on myös perinteinen tapa tehdä asianajajan työtä. Jostain syystä tämä vaihtoehto ei ole niin näkyvä tai tuttu eikä siksi potentiaalinen vaihtoehto tai urapolku etenkään nuorille. Tältäkin osin Veikkosen korostamaa kokeneempienkin kollegoiden kohtaamista ja näkemysten sekä kokemusten jakamista, on syytä edelleen aktiivisesti mahdollistaa. Esimerkiksi toimistoyhteisössä työskentely voisi olla oiva yrittämiseen vähintään tähtäävän urapolun mahdollistaja.
Veikkosen näkemykseen siitä, että meidän on alana myös pidettävä huoli siitä, että jo hieman pidempään asianajotoimistoissa työskennelleet ammattilaiset kokevat työnsä merkitykselliseksi ja heidän toiveitaan liittyen työn järjestämiseen sekä työhyvinvointiin kuunnellaan aidosti, on helppo yhtyä. Vain myönteisesti ja innostuksella alaansa suhtautuva voi antaa positiivista viestiä ja esimerkkiä nuoremmille alasta kiinnostuneille. Hienoa, että Veikkonen nostaa esille myös oikeusapupalkkioiden paikalleen jämähtämisen ongelman, koska asialla on suuri merkitys ihmisten oikeusturvan toteutumisen lisäksi myös asianajajan työn mielekkääksi kokemisen tunteeseen, asianajajan toimeentuloon ja jaksamiseen.
Tarvitsemme sekä nuoria että varttuneempia rakentamaan toimivaa kokonaisuutta, asianajajista koostuvaa laajaa tekijöidensä yhteisöä, jossa on hyvä yrittää ja tehdä yhteiskunnallisesti merkityksellistä ja yksilöille arvokasta työtä oikeusturvan turvaamiseksi.