Olen asianajajana huolissani siitä, että lastensuojelun toiminta Suomessa on liian ennakoimatonta ja epäyhdenvertaista. Perheet tulevat kohdelluiksi liian eri tavalla riippuen siitä, missä kunnassa tai kaupungissa heidän lastensuojeluasiaansa hoidetaan ja asia eli lasten ja perheen koko tulevaisuus on edelleen liian riippuvainen yhden henkilön eli vastaavan sosiaalityöntekijän kirjauksista ja henkilökemiasta vanhempien välillä.
On avustajanakin täysin mahdotonta ennustaa, milloin huostaanottohakemuksen laadintaan päädytään ja milloin ei, koska käytäntö vaihtelee liikaa eri paikkakuntien välillä. Eerikan tapaus on selvästi vaikuttanut ja asiassa on menty toiseen ääripäähän, äärimmäiseen varovaisuuteen ja päätöksentekoon omaa vastuuta vältellen siirtäen vastuu hallinto-oikeudelle.
Lastensuojelun käytäntöjä ja harkinnan taustalla olevaa päätöksentekoa eli siihen vaikuttavia syitä sekä harkintakriteerejä tulisi avata yleisellä tasolla, jotta yksilötasolla varmistuttaisiin yhdenvertaisesta kohtelusta sekä estetään mielivalta.
Myös huostaanottoasioiden taustalla vaikuttavien taloudellisten tekijöiden vaikutus tulisi olla avoimempaa ja läpinäkyvämpää. Taloudellisen puolen läpinäkymättömyys erityisesti eri kuntien ja kaupunkien toteuttamissa yhteistyö/ sopimusmalleissa eriarvoistaa vanhempia ja lapsia tehden lastensuojelun menettelystä täysin ennakoimattoman myös avustajalle. Mikäli taloudelliset syyt vaikuttavat osaltaan päätöksentekoon, niistä pitäisi avoimesti kertoa päätöksenteon perusteluissa. Erot ja ongelmat korostuvat pienten ja suurten paikkakuntien välillä ja tilanne on kestämätön ja lapsia sekä perheitä eriarvoistava. Perhe-elämän suoja ei tällä hetkellä toteudu samalla tavalla riippuen lapsen ja perheen asuinpaikkakunnasta.
Lastensuojelun toimintaan ei käytännössä voida lähes lainkaan vaikuttaa lasten ja perheiden puolesta muuten kuin hallinto-oikeuden kautta, mikä ei ole tarkoituksenmukaista, koska vastuu yhdenvertaisesta kohtelusta ja lapsen edusta, mihin kuuluu myös lapsen suhteen tukeminen vanhempiinsa, on koko prosessin ajan nimenomaan lastensuojelulla. Lastensuojelua ja toteutettuja toimintatapoja tulisikin tarkastella valtakunnallisesti ja luoda läpinäkyvä yhtenäisempi toiminta- ja arviointitapa varmistaen yhdenvertaisuuden toteutuminen lastensuojelussa. Koska kaikki asiat eivät päädy hallinto-oikeuteen, yhdenvertaisuuden on toteuduttava myös lastensuojelussa. Riittävää ei ole, että vain oikeuskäytäntö olisi riittävän yhdenvertaista. Ongelma on näin ollen nimenomaan lastensuojelussa.
Lastensuojelun huolenaiheiden arvioimiseksi ja käsittelemiseksi tulisi lisäksi kehittää yhtenäisiä arviointimenetelmiä ja kriteeristöjä, joita noudatettaisiin valtakunnallisesti, jotta esitetty näkemys perustuisi tehtyyn selvitykseen pelkän kirjauksen sijaan. Esimerkiksi perhesurmiin liittyvä tosiasiallinen riski tulisi pystyä arvioimaan lastensuojelussa käyttämällä jonkinlaista tieteeseen ja/tai asiantuntemukseen perustuvaa riskianalyysiä ja objektiivista arviointikriteeristöä siten, että lastensuojelun näkemys huolesta voidaan todentaa. On kestämätöntä, että näin vakavan asian arviointi jää edelleen liian usein pelkästään mielipidekysymykseksi.