Yksinhuollosta on monella vääriä käsityksiä. Se ei ole yllättävää, koska kaikista yksin lasta hoitavista käytetään herkästi yksinhuoltaja – nimitystä. Ehkä ensimmäiseksi on hyvä sanoa, että yksinhuollosta ei voi varmistua pelkästään silmämääräisin havainnoin. Lapsen kanssa yksin asuva voi olla yksinhuoltaja tai sitten ei. Yleensä lapsen kanssa yksin asuva on ainakin lapsen lähivanhempi, mutta se ei itsessään ilmennä, mikä on lapsen huoltomuoto.
Yksinhuoltajaksi voi tulla joko olemalla lapsen ainoa vanhempi tai siten, että toinen vanhempi on antanut suostumuksensa siihen, että ainoastaan toisella vanhemmalla on huolto, tai käräjäoikeus on yksinhuollosta määrännyt.
Se on tietysti selvää, että yksinhuoltaja saa päättää kaikista lapsen asioista yksin. Useimmat kuitenkin yllättyvät siitä, että huoltomuotoa ratkaistaessa on tarve selvittää lopulta (vain) hyvin perustavanalaatuisten asioiden sujumista, joista ei suurimmassa osassa tilanteissa ole edes vanhempien kesken erimielisyyttä. Huoltoa koskeva päätöksenteko koskeekin ratkaisuja mm. lapsen nimestä, uskonnosta, asuinpaikasta, terveydenhuollosta, passista ja harrastuksista. Mikäli vanhempi tarvitsee yhteenkin lapsen kannalta merkittävän asian ratkaisemiseen toisen vanhemman suostumuksen, kyseessä on yhteishuolto (mahdollisin tehtävänjakomääräyksin). Lapsen huoltajana voi näin ollen olla ja sellaisena pysyä, vaikka ei olisi koskaan tavannutkaan lasta. Tehtävänjakomääräys tarkoittaa, että yhteishuollosta huolimatta toinen vanhempi saa yksin päättää erikseen määritellyistä asioista, esimerkiksi ainoastaan lapsen passiasioista yksin.
Moni haluaa hakea lapsensa yksinhuoltoa esimerkiksi siksi, että vastaa käytännössä kaikista lapsen kannalta merkittävistä asioista ja päättää niistä yksin. Yksinhuollon saaminen ei ole kuitenkaan millään tavalla automaattista vaan vaatii riitaisena asiana paljonkin todistelua asioiden tosiasiallisesta hoitumisesta ja yleensä erityisesti hoitumattomuudesta, mikä on merkityksellistä, kun tarve on varmistaa lapsen edun toteutuminen.
Voikin sanoa, että monelle vanhemmalle nimenomaan lapsen huoltajuus on tärkeä henkinen side lapseen oikeusvaikutustensa lisäksi. Huollosta ei haluta herkästi luopua, vaikka vanhempi ei olisikaan aktiivisesti tai jopa lainkaan muuten osallisena lapsen elämässä.